Muistaakseni Bashō on määritellyt kirjoittajiksi ne, jotka ovat kirjoittaneet viisi haikua. Jos yltää kymmeneen on mestari. Tämä kuvastaa kuinka pitkään ja tarkkaan haikua on rakennettava. Vaikka se sisältää vain kolme simppeliä riviä ja muutaman tavun.
Matsuo Bashō (1644–1694) oli Edo-kauden Japanin merkittävin haikumestari ja hahmo, joka nosti haikun (tuolloin hokkun) kevyestä seuraleikistä vakavasti otettavaksi runouden muodoksi. Hänen merkityksensä ei ole vain tekninen vaan ennen kaikkea henkinen: hän antoi haikulle filosofisen syvyyden.
Bashōn runoudessa yhdistyvät zeniläinen läsnäolo, luonnon tarkka havainnointi ja syvä yksinkertaisuus. Hän pyrki ilmaisemaan hetken sellaisena kuin se on – ilman selitystä tai koristelua. Hänen ihanteitaan olivat mm. wabi (karu yksinkertaisuus), sabi (ajan ja yksinäisyyden kauneus) sekä myöhemmin karumi (keveys).
Hänen kuuluisin haikunsa kuvaa tätä estetiikkaa:
Vanha lampi —
sammakko hyppää veteen,
veden ääni.
Runo näyttää arkisen hetken, mutta avaa samalla kokemuksen hiljaisuudesta, ajasta ja olemassaolosta.
Bashō oli myös vaeltaja. Hänen matkakirjansa, kuten Oku no Hosomichi (Kapea tie pohjoiseen), yhdistävät proosaa ja haikuja ja ilmentävät hänen käsitystään elämästä jatkuvana matkantekona.
Lyhyesti sanottuna Bashō teki haikusta tien: esteettisen, hengellisen ja kurinalaisen tavan kohdata maailma. Hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkiin myöhempiin haikurunouden suuntauksiin – niin Japanissa kuin lännessäkin.
Oma ajatukseni haikusta ei ole ensisijaisesti muoto vaan havainto. Perinteinen tavurakenne (5–7–5) on tärkeä osa japanilaista perinnettä, mutta se ei ole mielestäni haikun sydän. Haikun ydin on hetkessä: kirkas, välitön havainto, joka ei analysoi puhki. Haiku ei kommentoi kokemusta eikä selitä sitä lukijalle, vaan näyttää sen. Kirjoittajan tehtävä on havainnoida ja antaa maailman puhua ilman liiallista selitystä.
Perinteistä korostan vuodenaikasanan (kigo) merkitystä – ei pelkkänä teknisenä elementtinä, vaan tapana sitoa yksittäinen hetki suurempaan luonnon kiertoon. Vuodenaika tuo runoon syvyyttä ja kerroksellisuutta. Samoin niin sanottu “leikkaus” (kireji) luo jännitteen kahden kuvan tai havainnon välille. Kuten tavutussääntö, myös nämä muut perinteiset japanin kieleen laaditut ohjeet, eivät aina toimi muissa kielissä. Mielestäni ne on ymmärrettävä henkisesti, ei mekaanisesti.
Kunnioitan perinteitä syvästi, mutta suhtaudun kriittisesti länsimaiseen tapaan jäljitellä haikua ulkoisesti. Japanin äännerakenne eroaa suomesta (ja muista kielistä), joten täsmällinen tavumäärä ei välttämättä välitä samaa tiiviyttä. Haikuista tulee helposti keinotekoisia tai väkinäisiä. Joissakin omissa runoissani olen jättänyt kaikki säännöt huomiotta, vain kolme riviä on ehdoton sääntö minullekin.
Näkemykseni poikkeaa siis perinteisestä normatiivisesta opetuksesta siinä, että siirrän painopisteen säännöistä tietoisuuteen. Noudattelen tässä oppiäitini Natalie Goldbergin ajatuksia. Haiku on hänen mukaansa zen-harjoitus: tapa kohdata kuolevaisuus, hiljaisuus ja hetkellisyyden kauneus. Muoto tukee tätä, mutta ei saa hallita sitä. Hänen opetuksessaan tärkeämpää kuin täydellinen rakenne on rehellinen katse — kyky nähdä maailma sellaisena kuin se on, ilman liiallista symboliikkaa tai sentimentaalisuutta.
Jos joku ei pidä runojani haikuina, niin muutan yhden kirjaimen, nämä ovat minun kaikujani:
ongen koho
keikkuu hiljaa
kesätuulessa
____
vanha nainen
ojentaa leivän
sanomatta sanaakaan
____
lehtien kohina puissa
soiva kattila keittiössä
posliinikupissani särö
____
kevätjoki
tulvii yli äyräiden
en pysy mukana
____
liikennevalo
vaihtuu vihreäksi —
jään vielä seisomaan
.jpg)
